suupielet asuu korvissa

Tämmösellä ilmalla, kun sade murahtelee ikkunan takana ja tuuli riehuu, tekee mieli mennä tuonne parvekkeelle kädet levällään huutamaan jotain kohtalokasta. Dramatiikkaa pilaa se, että kämppä sijaitsee toisessa kerroksessa ja parveke avautuu parkkipaikalle.

jos ette vielä oo nähneet sitä pätkää, joka saa kenet tahansa rakastamaan sadetta, katsokaa se nyt.

Jokatapauksessa sade on ihana. Jos nyt käytän kaikkia aisteja tässä avautumisessa, niin tuo pöheltävä tuuli tuo jotain ihanan villiä tuoksua jostain varmaan aika kaukaa, ei oulussa tältä haise. Sadepisarat kun räiskii naamaan niin ei voi tehdä muuta ku olla yhtä villin iloinen. Melkein parasta on pyöräillä sateessa ilman takkia. Siinä sitä viimeistään tuntee olevansa vapaa. Vapaus=märät vaatteet ja naamaan liiskaantuva tukka.

Myönnän, tuo sadejuttu ei liittynyt mitenkään mihinkään. Mutta toinen asia joka saa minut hymyilemään justnyt on lapsukaiset kotikotona (on tyhmä sanonta ja tulee aina olemaan). Niitäkin jaksaa kattella ku ei enää ole koko ajan paikanpäällä. Älyää ihan eri tavalla silleen kodin merkityksen niinku tiätsä.

Kotona sai tosiaan sitten aiheen käydä kun pikkusiskolla oli rippijuhlat. Kun virallinen pönötyskuva oli otettu, mä ja meeri lähdettiin katolle kuvailemaan. Katot on niitä toisia siistejä paikkoja.

Lopuksi yritän vielä miettiä tälle postaukselle jotain yhteistä tekijää. Se lienee aika pieni. Kenties olematon? Ei, siellä se suun ja silmien tienoilla asustaa. These things are making me smile. nääääin leviästi